Miltä tuntuisi jättää oma rakas koti ja raahata perheenjäsenet, tärkeimmät tavarat ja kotieläimet jalkapatikalla lähimmälle rautatien seisakkeelle?
Ja odottaa sen jälkeen junaa monta vuorokautta syksyn sateessa muiden kyläläisten joukossa?
”Vähän ennen puoltapäivää, kun koko konkkaronkka oli taas kerääntynyt seisakkeelle vartomaan pois pääsyä, kuului junan jyskytys kaukaa Pirttivaaran takaa. Toivo odottajien rinnassa lisääntyi, jospa vihdoinkin tulisi meidän juna, tämähän oli jo kolmas päivä seisakkeella.”
”Juna tuli ja pysähtyi.”
Näin kirjoittaa oululainen Kaisa Kervinen kokemuksistaan 4-vuotiaana pakolaisena kirjassaan Pikkupiika Pakolainen (2014). Kervinen on eläkkeellä oleva entinen Rautaruukin tiedottaja. Hän on syntyisin Rovaniemen laitamilla sijaitsevan Pirttijärven kylän Taipaleen tilalta.
Kervinen on yli 70-vuotias tarmokas kirjoittaja, jonka tuorein teos on Oulunseudun Osakesäästäjien historiikki tältä syksyltä.
Kervinen kirjoittaa elämänmakuisesti asioista, joista hänellä itsellään on vain hataria muistikuvia. Sen sijaan hänen lukemattomat keskustelut edesmenneen äitinsä Helmin kanssa ovat innoitus kirjan kirjoittamiseen. Selvää on myös se, että muiden sukulaisten ja kyläläisten tarinat ovat jääneet pysyvästi Kervisen mieleen pienessä Lapin kylässä Rovaniemen ja Kemijärven puolivälissä.
Miltä tuntuu saapua vieraan maan kokoamisleirille, jossa tarkastetaan täit ja kulkutaudit ja josta ohjataan edelleen muualle Ruotsiin?
Kaisalla ja hänen veljillään Esalla ja Erkillä sekä äiti Helmillä kävi hyvin. He pääsivät Piteån kaupungin kupeessa sijaitsevaan Bergsvikenin kylään. Piteå sijaitsee Luulajan eteläpuolella. Bönhusetin pitkää taloa emännöi ystävällinen Linnea. Hän muun muassa hankki taloon majoitetuille naisille lankaa ja kuelmatikkuja.
Kervinen kirjoittaa ja kuvaa tapahtumia yksityiskohtaisesti omalla kirjailijan vapaudellaan, osaksi Lapin murteella. Välissä on otteita sota-ajan kirjeistä – jopa matkalla kadonneista kirjeistä, jotka eivät koskaan saapuneet määränpäähänsä.
Kervinen kuvaa paitsi arjen rutiineja iloineen ja suruineen myös peilaa suomalaista luonnetta pakolaistilannetta vasten:
”Evakkoon joutuneen täytyi alistua vieraan maan sääntöihin, nöyrtyä toisten saman kohtalon alaisten ahtaaseen seuraan. … Suomalaisten luonne on muovautunut vuosisatoja vieraan kulttuurin ja painostuksen vuoksi kyräileväksi. Suomalaiset eivät luota vieraaseen, ovat hiljaa ja puivat nyrkkiä salaa taskussaan.”
Kervisen kirja on ajankohtainen. Kaikesta huolimatta se on rempseää luettavaa sisältäen välillä rohkeitakin vitsejä ja sanailuja aikuisten kesken, lasten kommelluksia sekä pohdintaa siitä, miten elämä olisi saattanut mennä, jos isä Yrjö ei olisi selvinnytkään sodasta. Helmi kävi evakkoaikana siivoamassa paikallisen poliisin, joka oli vanhapoika, isoa huushollia.
Lopulta yhdeksän kuukautta oli kulunut ja lähtöpäivä Kaisan perheelle kohti koti-Suomea koitti 2.6.1945. Nyt lapset äiteineen saivat palata koteihinsa. Vaikka päivä oli iloinen, se oli samalla haikea.
”Kieltämättä sydämessä tuntui haikeus, oli jo totuttu ruotsalaiseen elämään ja Bönhusissa asumisen ähellykseen, äiti muisteli.” Se ei ole ihme, sillä Bergsvikenin kylän väki oli ottanut pakolaiset ystävikseen ja kutsui koteihinsa kyläänkin.
Suomen Lapissa sillat oli tuhottu, Rovaniemi poltettu ja miinoja kylvetty. Syrjäisessä Taipaleessa pirtit olivat onneksi pystyssä – ja miehet hakkaamassa metsää savotassa niin kuin aina ennenkin.
Kirjassa on paljon asiaa 1940-luvun elämästä paitsi evakkona myös ennen evakkoaikaa. Kirjan jännittävimmät kohdat sijoittuvat Suomeen, kun miehet piileskelevät saksalaisten jaloissa.
Evakkoaika ja lapsen korvin kuullut tarinat ovat piirtäneet Kerviseen jäljen, joka oli puettava sanoiksi.
**
KivaaTekemistä.fi on koko Suomen kattava hakupalvelu kaikelle kivalle tekemiselle. Tykkää meistä Facebookissa.